Kannanottoja / helmikuu 2007

Hyvästä ikääntymisestä

Ikääntymisen mallia etsimässä

Kuulun suurten ikäluokkien suurimpaan ryhmään. Olen syntynyt vuonna 47. Tänä vuonna on meidän vuoromme täyttää 60 vuotta. Kun se tammikuussa kolahti omalle kohdalleni, olin hämmentynyt. En ollut siis enää edes keski-ikäinen. Olinko nyt vanha? Mitä on edessä? Onko enää mitään positiivista? Oliko jotakin juhlimisen arvoista?

Siitä tuli pitkä miettimisen ja kriisin paikka. Jouduin perinpohjaisesti pohtimaan, mitä vanheneminen kohdallani merkitsee, nyt kun se oli iskenyt kyntensä minuun. Ensin astuivat esiin pelot ja uhkakuvat. Sitten alkoi vimmattu lukeminen ja tiedon hankkiminen. Tällä matkalla olen vieläkin.

Ikääntyminen on näköjään ongelma yhteiskunnallemmekin. Ikääntyneet nähdään helposti samannäköisenä jämähtäneiden joukkona - ei eri-ikäisinä; ei kunnoltaan, varallisuudeltaan ja taustaltaan eriävinä yksilöinä. Ikääntyneisyydestä on tullut uhka ja kulupeikko, jota riepotellaan lehdistössä. Ikääntyneet ja eläkeläiset ovat uhka valtiontalouden tasapainolle. Yhden lehtiotsikon mukaan suuret ikäluokat ovat tulleet "syöpäikään". Ikäkauhun valtaan joutuneet pelkäävät ikääntyneiden pelkällä olemassaolollaan tartuttavan jämähtäneisyytensä muuallekin yhteiskuntaan. Mutta on niitäkin jotka kadehtivat mummon markkoja ja vaarin valtaa.

Hyvinvointiteollisuus taas yrittää ottaa kaiken irti ihmisten vanhenemisen pelosta. Se haluaa nostaa potenssimme, silottaa ryppymme tai trimmata meidät nuoreen kuntoon.

Ikääntymisen käsitykset ovat historian tuotetta

Ikääntymisen käsitykset vaihtelevat ajan ja paikan mukaan. Tutkijoiden mukaan länsimaissa on lähes aina väheksytty vanhoja ihmisiä. Huipulla olevat vanhat roomalais- ja kreikkalaismiehet olivat kuulemma vain eliittiä. Tutkijoiden mukaan 1500-luvulta lähtien länsimaisen ihmisen elämänkaarta alettiin kuvat /\ tapaan. Ihmiset kiipesivät elämänsä vuorta kunnes saavuttivat huippunsa, minkä jälkeen alkoi alamäki. Englanninkielessäkin on ilmaisu 'over-the-hill'. Toiset taas syyttävät 1800-luvulla alkanutta teollistumista. Haluttiin nuoria työntekijöitä ja alettiin ihannoida nuoruutta. Ikääntyneitä ei haluttu tehtaisiin. Syntyi myös assosiaatio uuden teknologian, nuoruuden ja tulevaisuuden välillä.

Aasiassa asiat ovat toisin. Siellä yhteiskunnat arvostavat vielä ikääntyneiden pitkän elämän panosta. Pientä murrosta on sielläkin tapahtumassa.

Meillä vanheneminen nähdään ihmisen henkisen ja ruumiillisen kunnon rappeutumisena ja kaikenlaisena heikkenemisenä ja vanhentuneisuutena. Aktiivisuuden ja uuden keksimisen katsotaan kuuluvan vain nuorille ja siksi vanhojen tulee väistyä edistyksen tieltä. Tämän käsityksen mukaan vanhat kuuluvat sivuraiteille ja lopulta laitosghettoihin.

Ennen vanhaan maaseudulla kaikenikäiset tekivät töitä. Teollinen yhteiskunta keksi eläkeiän ja alkoi iän avulla hahmottaa ihmisen elämänkaarta ja hänen yhteiskunnallista ja sosiaalista rooliaan. On selvää että työtä arvostavissa yhteiskunnissa toimettomat eläkeläiset auttamattomasti jäävät yhteiskunnan sivuraiteille. Kun ihmissuhdeverkostot pitkälti myös liittyvät työpaikkaan, on vaarassa myös ihmissuhteiden sivuraide.

Vanheneminen myös medikalisoitiin eli siitä tuli sairaus, eräänlainen ikävamma. Ei sairauksien olemassaoloa voi tietenkään kieltää. Kuitenkin monet terveysongelmat, jotka liitämme vanhuuteen, ovat huonojen elämäntapojen (väärän ruokailun, liikunnanpuutteen, nautintoaineiden väärinkäytön sekä kiireen ja stressin) seurausta. Saamme niistä laskun usein vasta jonkun ajan kuluttua, elämämme ehtoopuolella.

Vasta viime aikoina ovat gerontologit, vanhenemisen tutkijat alkaneet tarkastella vanhenemista kokonaisvaltaisesti: vanhenemien nähdään monisyisenä biologisena, psykologisena, sosiaalisena ja henkisenä ilmiönä ja prosessina.

Ulos vanhoista pakkopaidoista!

Kyseessä on siis historiallinen ilmiö, jonka moni ikääntynytkin on niellyt karvoineen kaikkineen, vaikka oma sisäinen kokemus puhuisi toista kieltä. Raahaamme vielä vanhentuneita vanhenemisen mielikuvia. Ne ajavat meitä alamäkeen.

Meidän ei pidä ahtautua menneiden vuosisatojen pakkopaitoihin ja kaavamaisiin malleihin. Jokainen sukupolvi ei elä vain uudenlaista nuoruutta, sille kuuluu myös omanlaisensa vanheneminen. Samalla vanheneminen on nostettava jälleen kunniaan ja ikäihmisiä on arvostettava, ei vain hoivattava.

Nuoruutta emme saa takaisin, eikä sitä tule haikailla. Nuoruuteen kiinnijääminen olisi yhtä outoa kuin yrittää väkisin pysyä teini-ikäisinä. Onhan tietenkin noitakin michaeljacksoneja. Voimme silti pysyä pitkään virkeinä, joustavina, avoimina ja iloisina vanhoinakin. Voimme oppia ja voimme keksiä uutta. Ihmisen kronologinen ikä ei kerro mitään hänen asenteistaan ja kyvystään omaksua uutta.

Nykyisessä nopeatempoisessa ja pintaan häikäistyneessä maailmassa eivät pitkät kulut ja syvät arvot, joita monella meistä on, ole juurikaan muodissa. Joudumme uimaan vastavirtaan. Mutta kyllä se onnistuu ainakin suurilta ikäluokilta! Ainahan olemme rimpuilleet vastaan. Tehdään se vanhenemisenkin kohdalla! Otetaan vanheneminen matkana, joka meille kullekin erilainen. Siinä on myös yhteistä. Väitetään, että ihminen lopulta oppii tuntemaan itsensä, ainakin paremmin. Jonkinlainen elämäntarkoituskin saattaa selvitä loppumetreillä.

Vanhuuden tulisi parhaimmillaan olla elämänkaaren huipentuma. Sadonkorjuuseen tulisi kuulua iloa, levollisuutta ja rauhaa. Joudumme myös luopumisen intensiivikurssille. Siinäkin on hyvää. Sen väitetään auttavan ymmärtämään sitä mikä elämässä on tärkeintä.

Vanhenemiseen ei juurikaan voi saada nuorilta sympatiaa eikä keski-ikäisiltä opastusta. He elävät omaa vaihettaan, eivätkä nuorempina voi vielä nähdä näin pitkälle. Heillä on myös omat pelkonsa, jotka liittyvät ikään ja vanhenemiseen, joita he usein käsittelevät ikäsyrjinnällä. Ikäsyrjintää ei kuitenkaan tule hyväksyä. Se on monella tapaa rasismin kaltainen yksinkertaistava, negatiivisesti leimaava ja syrjivä ilmiö.

Yhteiskunnan tuki on myös tärkeää. Kaikki tarvitsevat perusturvaa. Ikääntyvät myös haluavat tuntea olonsa fyysisesti, psyykkisesti ja taloudellisesti turvalliseksi. Myös yhteiskuntaan osallistumisen tulee olla mahdollista kaikille sitä haluaville. Ikäihmisten oma ääni tulee kuulua yhteiskunnassa.

Tulevaisuus ei ole vain nuorten. Tulevaisuus kuuluu meille kaikille. Tulevaisuuden yhteiskunnissa tulee aina olemaan kaikenikäisiä ihmisiä.

Anita Kelles-Viitanen